Hupia, hupia, sillkkaa HUPIA.

Voi herraisä, mikä päivä.

Ajauduttiin tänään siskon kanssa keskusteluun lapsuuden legendaarisimmista PC-peleistä. Mehän siis käytännössä kasvoimme Raymanin oppimispelin (mua vainoaa edelleen se ettei koskaan päästy sitä läpi), muumipelien sekä muiden erinäisten ajanvietteiden parissa. Eräs hittipeli oli sellainen, jossa istuttiin pyörätuolissa, kuljettiin autiossa toimistorakennuksessa ja räiskittiin häijynnäköisiä klovneja kermaleivoksilla. Se oli oikeesti ihan hirveän pelottava, kiljuttiin ihan täysillä aina kun turkoosipukuinen klovni hyökkäsi nurkan takaa kermaleivoksen kera.

Toinen klassikko oli yksinkertainen Liisa ihmemaassa-peli, jossa Liisan piti keittiössä tuhota pahat astiat hedelmiä aseinaan käyttäen. Maria ei IKINÄ oppinut sitä kunnolla.

Mutta se, mistä tämä postaus ekslusiivisesti kertoo, on aivan toisenlainen peli. Muistelimme nimittäin Herra Taikurin lelulaatikko -nimistä peliä joka oli aina yhtä kiehtova ja henkisesti stimuloiva. Long story short, pelissä luihunnäköinen vanha taikuriherra esittelee lelukauppaansa jonka hyllyt notkuvat mitä erilaisempia tavaroita. Jokaista lelua painamalla aukeaa erilainen "tehtävä" tai tarina. Jännää, eikö?

No, tänään päätettiin sitten etsiä kyseinen peli jostain varastomme syövereistä, mutta uutterasta etsinnästä huolimatta sitä ei millään löytynyt. Minne lienee joutunut muuton yhteydessä. Se on varmaan samassa paikassa kuin Rayman ja kaikki muutkin arvokkaat Pc-pelit...

Serkkukin liittyi seuraamme ja katsottiin huviksemme löytyykö kyseistä peliä kirjastosta, ja suureksi yllätykseksi Naantalin kirjastossa sanottiin yhden olevan hyllyssä! (Se kirjasto sitten on kummallinen. Sieltä ei ikinä löydy sitä mitä oikeasti tarvitsisi tai haluaisi lukea, mutta sitten sieltä löytyy välillä jotain tällaista. )
Kävi kuitenkin ilmi, että olimme ymmärtäneet vaikeat nettihakutulokset väärin ja peli olikin lempattu Merimaskun sivukirjastoon, Naantalissa kun säilytetään vain ah, laatutavaraa.

Me ei kuitenkaan lannistutttu, vaan eeppinen sankaritarina jatkuu.
Siinä kohtaa kun saatiin tietää pelin olevan vähän kauempana, oltiin jo niin syvällä nostalgian syövereissä että ei enää voitu vetäytyä rauhanomaisesti ja antaa asian olla. Ja mitäpä muuta tekemistä mulla olisi tiistai-iltana kuin ajaa skootterilla Merimaskuun ja takaisin ( lisäksi sain mukavan verukkeen lykätä kouluhommia - taas.) Sieltä löysin viimein pelin huvittuneen kirjastotädin avustuksella, joka varoitteli ettei peli todennäköisesti toimisi uusissa käyttöjärjestelmissä.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että meidän perheessä ei tekniikan kanssa mikään ole koskaan sujunut ongelmitta. En edes muista kuinka monta kuukautta me yritettiin asentaa kotistudiota viime vuonna. Aina puuttui jokin osa tai ohjelma ei sopinut yhteen laitteiden kanssa. Kaikki mahdolliset ongelmat käytiin läpi ja monta tuskan kyyneltä tuli vuodatettua itse kultakin ennen kuin saatiin homma edes jotenkuten toimimaan.
Oli siis varsinainen ihme, kun peli, jonka laitteistovaatimuksissa luki Windows -95, toimi ensi yrittämällä Vistassa. Epäuskoon sekoittuva nostalgia ja Lelulaatikon tekopirteä alkumusiikki saivat ihon kyllä kieltämättä kananlihalle meiltä molemmilta.

Pelattiin peli läpi kertaalleen, jos sitä nyt voi sanoa läpi pelaamiseksi, mitä nyt klikattiin jokaista esinettä ja kuunneltiin loputtomasti riimiteltyjä minitarinoita. Välillä naurettiin ihan kippurassa, välillä tuijotettiin ruutua shokin lamauttamina.

Ihan nyt valaistakseni teitä, jotka ovat jaksaneet tänne asti lukea (joka on sinänsä ihan kunnioitettava suoritus), annan teille pienen esimerkin siitä, millainen peli on kyseessä. Tässä eräs runo, jonka eläintarhassa riutuva pandakarhu lausuu hiihtäessään mäenrinnettä alas:


täältä ylhäältä saan varmaan
tarpeeksi vauhtia jotta pääsen
hyppäämään yli
aidan
vapauteen

Lisää parhaita paloja myöhemmin! (Peli on meillä lainassa koko kuukauden, muahahahahaaa)